maanantai 13. kesäkuuta 2016

Koiranäyttelyt

"Meerän Fifi sai helsinkikooveestä erin ja ässaan ja sit se oli peeuu kakone ja roppijunnu. Sit me odoteltii kaatosatees viitee asti ryhmägehii ja bisjunnuu ja siel esiarvostelus se serbialaine hulabula tykkäs Fifist mut ei me sit kuitenkaa sijotuttu, kuitenki naamatuomari. Katteli vaan sen sitsuuesittäjän pepaa."

Koiranäyttelyt on siis niitä siellätäällä järjestettäviä hullujenhuonemiittejä, joihin seonneet ihmiset ajavat tuntikausia ja joista he maksavat itsensä kipeäksi vaan hakeakseen kehästä sen hassun narunpätkän ja paperilapun. Hyvällä tuurilla kehästä voi saada joulukuusenkoristeita.


Nämä hullut voi kevyesti jakaa kategorioihin:
"tulin ku kasvattaja käski"-ihmiset käyvät näyttelyssä sen yhden ainoan kerran kasvattajan painostuksesta. He pälyilevät hermostuneesti ympärilleen ja pelkäävät, että se näyttelypöpi työkaveri pamahtaa jostain nurkan takaa pelottelemaan. Tuomarille todetaan että "sori först shou". Kun arvostelupaperi saadaan käteen, vedetään pitkään henkeä ja juostaan autolle.
"harrastelijat" tunnistaa ihan siisteistä vaatteista jo jonkin verran tutuksi tulleesta kehäilystä. He kiertävät lähinäyttelyitä, koska se on mukavaa ja he haluavat tavata muita harrastelijoita.
"treenaajat" on pääosin niitä, jotka hakee valioitumisiin vaadittavaa pakkohoota. Treenaajia hengaa useiten laumoittain näyttelyn tupakkapaikalla.
"mehtäkoeraimmese" kiertää kehää fleksin ja valjaiden kanssa ja komentaa koiraa leveällä savon murteella olemmaa hiliaa. Heillä on usein tosi hauskaa kehän laidalla, kilpailemassa siitä, kuka on kalastanut isoimman hirven.
"aktiivikennel" porhaltaa paikalle kennelin logolla varustetun asuntoauton tai pakun kanssa, Kasvari on must ja kaikilla on samanlainen bleiseri ja numerolapunpidike. Jokainen kuvio on treenattu ajan kanssa ja tunteella.
"junnuhändleri" kulkee paikalle äiskä ja iskä vanavedessään. JH:n tehdessä ostoksia myyntikojuissa, vanhemmat roudaa vuosien tarpeen edestä tavaraa kehän laidalle. Junnuhändleri saa koiransa laitettuna kehän laidalle. Tyyliin kuuluu norsunjollain oleva naama, mutta kehässä hymyillään ku Naantalin aurinko :)
"himonäyttäjät" juoksee jokaisessa kehässä pää kolmantena jalkana. Näyttelykoirapisteitä haalitaan kuin vettä elämän lähteestä. Jokainen ansaittu ruusuke ja nauha on RIPUSTETTAVA häkkiin tai teltanpieleen. Tällaiselle ihmiselle ei kannata kertoa mielipiteitä, sillä ne on automaattisesti väärin.
"epätoivoiset" ovat luovuttaneet jo Suomen näyttelyiden suhteen. Matka suuntautuu siis Baltian maiden pikkukansallisiin, sertien ja sasippien toivossa ja niitä hehkutetaan feispuukissa niin paljon ettei mitään rajaa.


No mitä siellä näyttelyssä sit tapahtuu?

Siinäpä oiva kysymys. Näyttelyyn valmistautuminen alkaa jo hyvissä ajoin edellisenä iltana. Rodusta riippuen turkinlaitto seuraavan päivän koitokseen kestää minuutista neljään tuntiin. Kaikki enemmän ja vähemmän tarpeelliset tilbähöörit sullotaan laukkuihin ja reppuihin ja oma naama rasvataan kaapin kalleimmalla prinsessatökötillä, et varmasti näytetään hyvälle. Ajoissa nukkumaan meneminen on must, joten pää painetaan tyynyyn kolmelta aamuyöstä.
Seuraavana aamuna stressi iskee, tulikohan kaikki tärkeät laput pakattua, entä onhan repussa ainakin 8 hihnavaihtoehtoa sen mukaan, millainen päivä Mustilla just tänään sattuu olemaan. Kamat roudataan paineissa autoon ja matkanteko voi alkaa.
Kun navigaattorille aikansa kirottuaan näyttelyihminen kääntää keulansa määränpäätä kohti, alkaa todennäköisesti toiveajattelu siitä, miten päivän päätteeksi näyttelypaikalta porhalletaan kotiin se PEST IN SOU-ruusuke kädessä <3
Näyttelypaikalle saapuminen on oma taiteenlajinsa. Jokainen hoitaa tavaroiden roudaamisen tavallaan, on monenmoista kärryä ja vekotinta. Kun oma paikka kehän lähistöltä on löytynyt, on aika huokaista ja onnitella itseään.
Kun oman suorituksen aika lähestyy, alkaa sydän pamppailla. Pissattaa ja ahdistaa. Mut onhan se loppuviimeks worth it.
Kehään selviytymisen jälkeen alkaa se pelätyin osuus, itse esiintyminen. Seisotus ja kaikki ympäri ja yksilöarvostelut. Kun oman vuoron jälkeen kehätoimitsija nostaa iloisen värisen lapukkeen ylös, kipuaa hymy tosikonkin huulille, Jos oikean värinen läpyskä ei nousekaan, pääsee pettymys valloilleen. Monet kiroaa koiran ja tuomarin, mä ite nauran.
Sit jos ei menny ihan putkeen, ajetaan kotiin ja manataan tuomarin huonoja silmälaseja,
Mut olihan se ihan kivaa. Se oli sen arvosta :)

Muistakaahan kaikki, näyttelyt ei ole totisia. Jokainen arvostelu on just sen tuomarin mielipide juuri kyseisestä koirasta juuri kyseisenä päivänä. Hatunnosto niille, jotka jaksaa vieläkin ottaa vakavasti tuloksensa. Mun mielestä oma koira on aina paras, ihan sama saako se tyydyttävän vai erinomaisen <3
Kiitos näyttelyseuralle kautta aikain, te ootte tehnyt tästä hommasta vähän vähemmän järjetöntä <3




23 kommenttia:

  1. Aivan ihana ja niin tosi juttu��

    VastaaPoista
  2. loistavasti kerrottu, näin se on :)

    VastaaPoista
  3. Hauska postaus, jään kyllä seurailemaan blogia enempikin. :)

    Itse en ole vielä omilla koirilla näyttelyitä harrastanut, mutta nyt käsissä olisi sijoituksessa oleva pinserinpenikka, jolle on suunniteltu kasvattajan kanssa mahdollista näyttelyuraa. Näin kokemattomana on kyllä vähän sellanen fiilis, että mitä täällä oikein tapahtuu, enhän minä tajua mistään mitään. :D Ja vielä kun menin aikaisemmin isoon ääneen sanomaan, että mitään näyttelytettävää koiraahan en ota, ja nyt ollaan jo suunnittelemassa tämänkin vuoden pentunäyttelyitä ja ryhmänäyttelyitä täyttä häkää. Kyllä ne koirat pistää pään kuin pään sekaisin. :'D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. munkaan ei IKINÄ pitänyt lähteä näyttelyihin. Tässä mä olen.
      Kyllä siellä näyttelyssä pärjätään, kehän laidalla hengaa paljon samanhenkistä porukkaa ja jokaisella se kerta on ollut ensimmäinen :)
      no stress, hyvin se menee!
      Kiitos kehuista, vois kyllä itekin aktivoitua blogirintamalla, just naureskelin tätä 3kk postausväliä 😂

      Poista
  4. Niin... mökin otin Onnin vaan kotikoiraksi...;) todella hyvä kirjoitus <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. haha niin se harrastus vaan vie :) kiitos!

      Poista
  5. Ei saa enään edes sitä narun pätkää :( ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. ne oli sillo joskus nii hienoi :-(
      sidoin ne aina näyttelyhihnaan <3

      Poista
  6. Kiitos aamun piristyksestä :D Aivan huikea ja hupaisa teksti! On tää koiranäyttelyharrastus aikamoista hommaa :'D

    http://fasciner.blogspot.fi

    VastaaPoista
  7. Totta... Niin totta ��

    VastaaPoista
  8. Hyvin kuvaavaa! :D Koiranäyttelyt on jollekin ihan muulle kuin meille. Olen näiden nykyisten käyttölinjaisten kanssa keskittynyt ihan muihin lajeihin. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. kiitos! Tää on kyllä sellanen harrastus et iskee tai sit ei :D ihan riippuu ihmisestä :)

      Poista
  9. Hei, olisiko tätä juttua mahdollisuus saada rotulehteen julkaistavaksi, olisi kiva piristys?
    Terkuin Satu Huolman

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. saa tottakai julkasta! jos ei häiritse, niin blogin osoitteen vois tietenkin laittaa julkasun perään :) mahtavaa et on kiinnostusta!
      Elli :)

      Poista
    2. Hieno juttu, kiitos. Tää on just hyvä piristys sinne liian vakavaan maailmaan ;) Ilman muuta blogin osoite tulee.. ja kirjoittaja on?

      Poista
    3. Ihan vaan Elli Viertonen :)

      Poista
  10. Oooo mahtava postaus. Oon ollut joskus kerran kymmenenvuotiaana virallisessa näyttelyssä, ja tietoni aiheesta perustuvat Helena Meripaaden kuvauksiin. Tämä teksti tuki hyvin sitä, mitä mieltä olen näyttelyistä, vaikken niistä mitään tiedä.

    Mätsäreistä sen sijaan pidän, ja niissä olen kuskannut omaa ja hoitokoiria, kunnes väsyin siihenkin hommaan :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Mätsärit on kyllä ihan kivaa touhua kanssa :) jos sulta löytyy sellanen koira, niin käy ehdottomasti sitä vilauttamassa tuomaritädille!

      Poista
    2. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

      Poista